Kävin eilen kampaajalla, jolla en ollut ennen käynyt. Hän oli ulkomaalaistaustainen kolme-nelikymppinen nainen. Ja ihan hyvin puhui suomea, tosin ihan kaikkia sanankäänteitäni ei heti ymmärtänyt vaan ne piti toisilla sanoilla ensin selittää. Minulla kun tuppaa olemaan murreperäinen tapa puhua. Pieni ote keskustelustamme:

Hän: Anteeksi saanko kysyä, että sinulla on täällä päässä paljon arpia joka puolella mihin katson. Onko ne kipeitä?

Minä: Niinhän niitä. Se haava alkaa täältä ja jatkuu tänne näyttäen kädelläni. Eikä ole kipeä. Sain aivoverenvuodon ja sen puolen kalloluuni oli sairaalan pakastimessa kahdeksan kuukautta ja sitten se laitettiin takaisin.

Hän: Hui! Miten sellainen tapahtuu?

Minä: Verisuonessa oli pullistuma, joka puhkesi. Kun päässäni alkoi kuulumaan Niagaran putous pyysin tytärtäni soittamaan ambulanssin.

Hän: Ja minun 57-vuotiaalla äidilläni on veren sokeriarvot ihan pikkuisen koholla ja jalat vähän reistaavat. Hän on omasta mielestään niin vaivainen. Minä sanoin hänelle, että tule joku päivä kanssani päiväksi tänne kampaamoon kuuntelemaan, mitä muille on tapahtunut. Suomalaiset esittävät isonkin asian tyyliin, että se nyt oli vain sellainen haava.

Ensin en tajunnutkaan esittäneeni asiaa niin. Taisi se suomalainen sisu olla siis tallessa. Oli vain mielenkiintoista kuulla se havaintona näin ulkopuolisen suusta.