Omasta aivoverenvuotoepisodistani tuli tammikuussa kolme vuotta. Elämä on palannut takaisin uomiinsa, koko episodista jäi vain epilepsialääkitys. Yllättävän hyvin ajattelin henkisesti selvinneeni. Tosin en ole luonteeltani asioita vatvova vaan - noh se tuli sairastettua, jatketaanpas eteenpäin - tyyppi. Töissä käyn normaalisti, painostakin on valitettavasti pikkuhiljaa palautunut puolet takaisin. Sairaalakuukauden aikana putosi 30 kiloa.

Mutta sitten tapahtuu jotain, joka tuo tapahtuman tai ainakin tietyt siihen liittyvät tunteet pintaan hyvin voimakkaasti. Itsehän en ensimmäisestä kuukaudesta muista enkä silloin tajunnut mitään. Ensimmäiset muistot ovat tavalliselta osastolta jokusen viikon päästä - ilon perheen ja läheisten käynneistä, ihan pölhöt höpinäni, vessaan kuljetukset ja lääkärin lauseen, että oli kolmesta minuutista kiinni.

Kävin viikonloppuna ystävättärelläni kylässä ja hän oli törmännyt yhteiseen tuttavaamme 80-luvun lopulta. Tuttavamme vaimo oli kuollut ja kuullessani hänen kuolintarinansa, nousi pala kurkkuun, kyyneleet silmiin ja omat muistot valtasivat mielen. Sillä tämän tuttavan vaimo oli kuollut kolme vuotta sitten 17v. tyttärensä käsivarsille. Samassa nousi pintaan oma hätäni 18 v. plikan hädästä kolme vuotta sitten. Hän joutui silloin soittamaan minulle ambulanssin ostoskeskuksessa tajuttuani, että jotain on vialla. Ja jäämään sitten yksin sinne ostoskeskukseen selviämään kotiin isänsä luo 15 kilometrin päähän. Onneksi hänellä oli läheisiä ja ystäviä, jotka auttoivat häntä silloin. Ja hän sitten kävi sairaalassa kolme kertaa päivässä, ennen kouluun menoa, sieltä tullessa ja illalla isänsä kanssa. Ja tänä päivänä jo naureskelee ilmeelleni, kun hän astui siellä huoneeseeni. Sää olit kuin mikäkin pölhö kustaa, hymyilit, taputit mua poskelle ja sanoit musu. Ihana plikka.