Tänä aamuna isäntä aamutohinoidensa keskellä alkoi yht´äkkiä selittää, että tässä olisi sulle tälläinen pipa. Häh? Mitä?

Isäntä on innostunut avantouinnista ja oli kerran matkalla muistanut, että oma pipa oli jäänyt kotiin. Mutta ei enää ehtinyt kotoa sitä hakemaan, joten poikkesi kaupasta ostamaan uuden.

Noh, jatkoi matkaa avantouintipaikalle, saunoi, ui, saunoi, ui ja mitä nyt sitten tekeekään. Kotiinlähtiessään huomasi, että eihän raavas raksamies voi sitä pipaa, jonka kaupasta oli hätäpäissään ostanut, päähän pistää! Mukaan oli nimittäin tarttunut kauniin beigen värinen, mukavan tuntuinen, ihanasti tyköistuva, kunnon pipa. Mutta kannattaisi kaupassa varmaan vähän pyöritellä kädessään, sillä toisella puolella koreili komea neuleruusuke, pään koko toisen puolen kokoinen.

Joten isäntä tuli avantouinnista ilman kaulahuivia. Huivi oli päähän kääritty. Jä emäntä sai pipan. Joka äsken kokeiltuna oli kyllä emännällekin liian pieni.

Ja emäntä tänään koko päivän hihitteli mielikuvalle isännästä ruusupipa päässään raksalla rälläköimässä.

Saatiinpahan uusi tarina vaihtoehdoksi jo paljon irvaillulle paperin syönnille:

Isäntä nuorena miehenä meni töihin, otti äitinsä tekemät eväät mukaan. Kotiintullessa äitinsä kysyi, että otithan ne voipaperit sieltä välistä pois? Johon isäntä, että no mä vähän ajattelin, että tää leipä on vähän sitkeä, mutta oli syönyt leivät papereineen.

Ja taas naurettiin.