Tänään kävin lounaalla yläaste- ja lukioaikaisen parhaimman ystäväni kanssa. Törmäsin häneen Tampereen keskustassa bussipysäkillä eräänä päivänä kuukausi sitten mennessäni töistä kotiin. Hänkin asuu entisessä kotikunnassamme. Eikä ollut mainittavasti ulkonäöllisesti muuttunut eikä vanhentunut. Ensimmäisellä kerralla tavatessamme puhelimme oikeastaan vain lapsistamme, sillä viimeksi olimme törmänneet 15 vuotta sitten.

On se kumma miten toisten ihmisten kanssa juttu jatkuu käytännöstä siitä mihin se päättyy edellisellä kerralla huolimatta siitä kuinka monta vuotta edellisestä kerrasta on. Elämämme suhtkoht samanlaisessa tilanteessa, hän muutaman vuoden jälkijunassa 15-vuotiaiden lastensa kanssa.

Tosin saman koin toisen ystävättäreni kanssa puolisen vuotta sitten, kun kävin hänen kanssaan abc:llä kahvilla. Nyt vain täytyy toivoa, että ystävyys syntyy uudestaan näin aikuisella iällä.