Kello soi tänä aamuna puoli kuudelta, jotta ehtisimme käydä suihkussa ja syödä aamupalan sekä automme plikalta hakea ennen kuin kahdeksan aikaan pitäisi olla vanhuksia hakemassa ja suuntaamassa kohti isän vanhimman sisaren hautajaisia noin 80 kilometrin päässä.

Kaikki meni ihan sujuvasti ja ehdimme kirkkoon varttia ennen tilaisuuden alkua. Ja minä itkupilli itkin jo kävellessäni käytävää istumaan mennessäni. Enkä ole tätini kanssa 20 vuoteen ollut missään tekemisissä saati hänen lapsiaan (serkkujani) nähnyt. Mutta minkäs noille silmilleen voi. Laitoin kännykkäni hiljaiselle hyvissä ajoin ennen kirkkoon menoa ja luotin että isäntäkin niin teki kehoittamatta.

Vaan mikäs se siellä soi, kun keräännyimme tilaisuuden jälkeen lähteäksemme vainajan perässä haudalle? Pilipom pilipom. - Niin no isännän kännykkä! - "Mä olen hautajaisissa, en voi puhua - kuiskutteli kaverilleen. Olivat edellisenä päivänä olleet kalassa, osuneet hyvälle paikalle ja saaneet suhtkoht hyvän saaliin, josta piti moneen otteeseen jälkeen päin hekumoida. Mikset sä laittanut puhelintasi äänettömälle? - Mutta mä sanoin niille, etteivät soita kun mä olen hautajaisissa. Mutta nyt ne haki sitä hyvää kalapaikkaa! Laita se äänettömälle - ei sun nyt tarvitse siihen vastata!

Pilipom pilipom kuului hautapaikan vierellä - taas! Ei helevattu! Onneksi ei sentään puhunut siihen.

Ja hautajaiset saatiin loppuun eikä puhelin enää pilipommotellut kunnes siirryimme muistotilaisuuteen seurakuntakodille. Siellä sitten jo sanoin, että seuraavasta pilipommista otan kännykänHuuto ja heitän sillä vesilintua! Meni sitten ulos puhumaan. On se kalastus koukuttavaa, kun pitää hyvät tavatkin unohtaa.

Ilmoitin äsken plikalle, että seuraavaan vastaavanlaiseen meidän suvun tilaisuuteen saa hän lähteä minua kuskaamaan ja seuraksi, ellen itse saa autolla ajolupaa takaisin ennen sitä. Isäntää en huoli enää mukaan, jos ei tiedä miten tulee käyttäytyä. Ja neuvoahan ei herraa saa.