Kyllä on pakko kolmannen kerran tänään kirjoittaa, kun muistin aamulla bussissa edessäni istuneet tytöt. Kun vartin verran kuuntelin heidän päivittelyään omista äideistänsä ja heidän ymmärtämättömyyksistään ja vaatimuksistaan, kiitin hiljaa mielessäni sitä ettei oma mussukkani vastaanpannut samoja asioita/vaatimuksiani. Heidän äitinsä kun halusivat tietää kenen kanssa tytöt liikkuivat. Meillä plikan piti antaa minulle kaverinsa puhelinnumero, kun jonnekin yhdessä menivät. Eikä hän montaa kertaa sitä vastaan narissut. Huomasi ennen pitkää etteihän äiti turhaa perään soitellutkaan. Nyt tässä yhtenä päivänä poistelin kännykkääni kerääntyneitä yläasteaikaisten kavereidensa numeroita. Enhän kait enää niitä tarvitse. Tosin vieläkin minulla on hänen lähimpien ystäviensä numerot kännykässäni, ja hän täyttää sentään parin viikon päästä 20. Nyt antaa niitä sitten jo vapaaehtoisesti itse minulle.

Toinen tyttö valitti sitä kun toinen tyttö ei saanut rahaa hiusväriin eikä uusiin vaatteisiin. Mä olisin kyllä jo lähtenyt! Ajattelin puheista ja ulkonäöstä että olisivat olleet yläasteella, mutta sitten paljastui että opiskelivat toista vuotta hoitajiksi, kun oli tulossa piikityspäivä ja piti mennä hoitamaan jotain 200 kiloisia vanhuksia ja vammaisia! Puh huh huh...

Ihana oma laupias samarialainen plikkani. Niin se aikuisuus tulee.