Luulisi tähän ikään mennessä jo oppineen pitämään suunsa kiinni tai ainakin vilkaisemaan ympärilleen.

Mutta kun tänään kahvihuoneessa työkaveri aloitti puheensa: Kuule, siitä virastotalon neljännestä kerroksesta. Ja samantien olin varma, että kuulen sitä mitä olin jo odottanutkin, että korjaisitko kuvan samannäköiseksi kuin muutkin. Sillä nimittäin uudelle päälliköllemme Maurille oli perjantai väännetty tämän päivän aamukokoukseen neljän kerroksen esittelypiirustuksia. Minä kolme kerrosta ja eräs toinen sen neljännen. Ja jälkemme täysin erilaisia. Olen tehnyt viimeiset 20-vuotta tälle päälliköllemme piirustuksia hänen ollessa arkkitehtina. Joten tunnen hänen työvaatimuksensa ja työtapansa.

Mutta enhän minä voinut odottaa, että tämä työkaverini esittää asiansa siitä neljännestä kerroksesta vaan koska olin niin varma, päästin itse suustani, että "no mä odotinkin, että Mauri teputtaa aamulla mun pöytäni vieressä, että korjatko piirustuksen samanlaiseksi kuin muut." Ja säestin selitystäni jalkojen teputuksella. Ja samassa huomasin, että tämä Mauri seisoo selkäni takana.

Ei hän fiksuna miehenä loppupäivänä millään tavalla osoittanut kuulleensa sanojani. Toivottavasti. Ja asia ei ollut täysin sitä mitä luulin. Olin loppupäivän kumman tiiviisti pöytäni ääressä työn touhussa. Ja varmaan vähän aikaa muistan ennen kuin suuni aukaisen.