Työkaveri toi leikkeenä Aamulehdessä olleen Lena Neliskylän kolumnin Tahallaan uusavuton, kun on tässä töissä kuunnellut juttujani plikan muuttopuuhista ja -puheista.

Ja täytyy myöntää, että vähän hymyilytti sitä lukiessani. Eilen ensimmäisen oman asuntonsa eteisessä katseli sähkötaulua ja ihmetteli proppuja, että äiti mitä noi on ja mitä niillä tehdään? Eivätpä nuo nuoret näköjään oikeasti seuraa ympäristöstään mitään, mikä ei suoranaisesti koske heitä itseään. Meillä on hänen elinaikanaan joka asunnossa ollut samanlainen ja vielä vähän isompikin taulu proppuineen.

Mutta maailmankirjat meinasi mennä sekaisin, kun ei tuikkukippoja löytynyt Honkkarissa oikean värisiä. Tai mattojen raidat oli hieman liian tiuhassa tai harvassa ja väärän sävyisiä mustia. Ison ristin meinasin seinälle piirtää, kun hänelle kelpasi poikkeuksellisesti omat ensimmäiseen asuntooni 80-luvulla hankkimat/kutomani ja viimeiset 20-vuotta vintissä maanneet matot. Ensin kyllä yritti tingata itselleen meille juuri ostamiani uusia valkoisia.

Mutta kukapa nuo uusavuttomat on kouluttanut kuin me äidit ja isät. Puh huh huijaa.