Oli haaveena (lähinnä minun) uusi lappalainen, kun edesmennyt Lillimme oli niin täydellisen ihana. Ja Tiitus näyttää jo nyt (puoli vuotta yksin olleena) merkkiä että ainokaisuus nousee hattuun. Tosin ikä tuo mukanaan ison pojan elkeitä, säkää on 34 cm, mutta aikamoinen hevonen saa olla, että tämä jätkä väistyy. Varsinkin pihaa pitää vahtia. Esim. ei nähnyt yhtenä päivänä minun menevän portista ulos postilaatikolle, vaan piti vieraana ihmisenä ja ryntäsi rähisten jalkoihini. Häpesi vasta, kun sanoin, että hei lopetas nyt! Tunnisti vasta ääneni, kun ei hössötykseltään ehtinyt katsoa. Onneksi on niin pieni ja söpön näköinen ettei heti pelota vieraita ihmisiä - karvalelu, jolle pitää mieluummin lässyttää. Toisin kuin Lilli, joka mustana ja isompana pelotti koiriin tottumattomampia. Ja kun vielä laulaa luritti kuulostaen murisevalta.

Olen hakenut Lillin sukulaisia, mutta käytyämme tutustumassa  täällä lähistöllä yhteen sen sukulaisnarttuun, tulimme toisiin ajatuksiin kuultuamme, että juuri Lillin isoäidin jälkeläisissä on sitä Lillinkin sairastamaa sokeritautia. Emmekä toista diabetestä halua hoitaa enää yhdessäkään koirassamme. Tosin Lillin sokeritaudin puhkeamista edisti todennäköisesti hurja ylipaino, jota sille kertyi estoyrityksistä huolimatta. Kuollessaan oli laihtunut noin normaalipainoiseksi ja painoi 20 kiloa.

Viimeksi tänään puhuttelin 70-vuotiasta äitiäni viedessäni Tiitusta päivähoitoon hänen antaessaan isohkoa makupalaa sillekin, että ei tälle enää! Antoi mainiten, ettei äiti huomaa. Tiitus on koirana niin paljon pienempi kuin Lilli ja varsinainen herkkup..e. Ja makupalathan maistuvat, kun ruoka ei naapurin juoksuisen nartun takia. Toivottavasti mummu uskoisi asian. Tiitus ei nimittäin enää pääse sinne päivähoitoon, jos herkuttelu jatkuu. Vaan plikalle.

"Mutta kun se katsoo mua niin että mä en koskaan saa mitään. Mun on niin nälkä!"