Töistä menimme eilen koko työyhteisölleni tarkoitettuun "koulutus"tilaisuuteen, joka vuotiseen sellaiseen. Houkuttimeksi tänä vuonna hankittu triatlonisti Pauli Kiurun luento ”Innostu – jaa voimasi oikein”. Joopa joo...

Neljääsataa pääosin keski-ikäistä ja vähintään 20-vuotta talossa töissä ollutta aihe ei valtavasti innostanut, tämä oli sitä joka vuotista lässytystä... joten viittaanko kysymykseen "Kuinka moni kuuntelijoista tuntee itsensä innostuneeksi?"

Puhujia ennen häntä oli talon sisäisiä kolme ja kahdella heistä powerpoint - esitys, myös Kiurulla. Edellisen yön aamu yhdestä valvomisen jälkeen seuraaminen oli hieman puuduttavaa.

Päivän päätteeksi menimme plikan kanssa Aleksanterin kirkkoon Tampereella Johanna Kurkelan ja UMOn "joulu"konserttiin. Johanna Kurkelan lauluosuuden konsertista vuosin silmistä, ei mahtanut mitään. Yritin nyyhkytykseltäni olla häiritsemättä ympärillä istuvia ihmisiä. Hänen eteerinen äänensä yhdistettynä koskettaviin laulun sanoihin mursi jotain tämän vuoden kokemusten jälkeen. Ja plikka otti äitiänsä kauniisti kädestä kiinni laskien päänsä olkapäälleni silitellen kättäni saaden aikaan uuden kyynelten tulvan, njyyh vähän lisää.

Ja plikan suu taipui myhähdykseen - äiti - joko taas? Kuinkahan monta kertaa hän on elämänsä aikana nolostunut, kun minä vollotan milloin missäkin hänen tilaisuudessaan. Ikä on tuonut jonkun verran kuitenkin ymmärrystä. Ja ainakin Facebook-sivustonsa mukaan itki eilisessä konsertissa itsekin. Näinköhän tämä periytyy? Aika näyttää.

Ja yllättävää kyllä, koko päivän istuminen pimeässä väsytti niin paljon, että varmaan kahteen kuukauteen ensimmäisen kerran viime yönä nukuin viiteen asti enkä herännyt murehtimaan syntyjä syviä yhdeltä yöllä.

Nyt jo odotan perjantaina alkavaa kolmen viikon "kotityö"lomaa.