Plikka on nyt sitten muuttamassa omaan huusholliinsa. Tosin vain tuohon neljän kilometrin päähän samaan kuntaan. Tämän sain juonittua lupaamalla avittaa häntä tulevaisuudessa kuukausittain seutulipun hinnalla. Hän kun murehti sen kalleutta. Tajuamatta, että havittelemansa asuinpaikat Tampereen keskustan tuntumassa olisivat muilta kustannuksiltaan monin kerroin kalliimpia.

Nyt huomaa puutteet omissa kasvatustavoissaan; päivittäin tulee mieleen, että olisi pitänyt häneltä lapsena vaatia sitä ja tätä. Ei tietysti ole avittanut asiaa hänen ainokaisuus myös lähisuvulle; muita lapsenlapsia ei isovanhemmilla ole. Nyt kun hän olettaa, että äiti ja isä ja muut lähisukulaiset tekevät hänen puolestaan kaiken muuttoon kuuluvan. Mutta hänen mielestään kaiken tulisi tapahtua silloin kun hän saa päähänsä ja niin kuin hän haluaa. Joten meillä on viime viikkoina otettu enemmän yhteen kuin koko hänen ensimmäisen 19:n elinvuoden aikana.

Viimeisin sota on, kun nykyiseen paikkaan muutettuamme jouduimme hänen sohvansa laittamaan osiin, jotta saisimme sen porraskäytävää yläkerran huoneeseen eikä sitä sohvaa ole vielä saatu koottua takaisin kasaan. Kolmas maailmansota ei ollut kaukana hänen nyt muuttaessa omaan huusholliinsa emmekä ole ehtineet tai jaksettu sitä koota. Isänsä tekee raskasta työtä koko päivän eikä melkein kuusikymppisenä jaksa työn päälle vielä neidin huushollin kamoja kannella vielä iltojakin. Ja minä olen tämän vuoden ollut enemmänkin sairas.

Toivottavasti pinna kestää tämän muuttopuuhan ettei välit ratkea liikaaOtsan rypistys.