Sain neuropsykologilta luvan mennä töihin. Joten tänään ensimmäisen kerran sitten tammikuun leimasin itseni sisään.  Eikä kellokorttiläpyskä näyttänyt kuin 176 tuntia 30 minuuttia miinusta.Kyllä töihin pääsyä olen jo kaksi kuukautta odottanutkin.. En olisi vielä vuosi sitten uskonut, että työkavereitakin on ikävä. JOpa niitä kaikkein eniten ärsyttäviäkin. Mutta kyllä kait sitä 30:n vuoden jälkeen saakin jo ikävöidä. Ja olihan se miltä ylentävää kuulla, että voi kun hyvä, että Kirsi tulit töihin, kun mä olen ollut niin hukassa niiden esitysten kanssa (=powerpointit yhdelle päälliköistä). Näkyispä tuo kaipaus vielä palkkatililläkin...

Nyt uskon, että elämä pikkuhiljaa normalisoituun ja palaa vanhoihin uomiin ainakin melkein. Täytyy vain itse muistaa, että vauhti on hidastunut.