Olin laittamassa ruokaa pöytään, kun isäntä tuli koirien kanssa lenkiltä. Tai siis tuli vain Tiituksen kanssa. Vanha neiti oli kadonnut. En ole koskaan nähnyt plikan pukevan niin nopeasti vaatteita ylleen. Hän tivasi isältään, että missä? Saatuaan suunnilleen oikean suunnan lähti juoksemaan.

Onneksi vanhempani ja veljeni olivat kylässä. Veljeni ja isäntä lähtivät autolla hakemaan. Siirsin ruoan valmistusvastuun äidilleni ja hyppäsin toiseen autoon. Soitin heti lähdettyäni isännälle, joka ilmoitti, että Lilli olikin jo löytynyt, noin kilometrin päästä maantien laidalta istumasta. Onneksi ei ollut lähtenyt metsään seikkailemaan. Se on näitä metsiä isäni kanssa kierrellyt ristiin rastiin. Aina välillä se haluaa sanoa suunnan ja jos sitä sillä hetkellä ei huomaa, katastrofin ainekset ovat koossa.

Kotiin päästyään plikka juoksi omaan huoneeseensa, pelästys oli ollut kova. Itku tuli eikä meinannut loppua. Ajatus siitä, että tämä meidän melkein 11-vuotias diabeetikko sokea vanhus lojuisi jossain tien poskessa melkein karvattomana pakkasessa, oli liikaa. Itse kävin läpi saman viime kesänä, jolloin Lilli ensimmäisen kerran katosi  - isännältä silloinkin. Silloin se oli hukassa neljä tuntia. Onneksi sen oli noukkinut mukaansa lähistöllä asuva henkilö, vienyt kotiinsa ja soittanut alueen löytöeläinkotiin. Oli antanut ruokaakin, kun tunnisti sokeritautiseksi. Oma koiransakin nimittäin oli. Ja onneksi Lillillä oli veromerkki kaulassa. Löytöeläinkodista soitettiin meille ja isäntä haki Lillin kotiin, vain kahden sadan metrin päästä kotoa.

Kuinkahan isännän päähän saisi mahtumaan, ettei Lilliä voi pitää irti? Tai jos pitää, tulee sen olla silmissä koko ajan. Ei se ole karkaileva, mutta sokeana ja ajoittain dementiapuuskia saavana vahinko voi sattua. Se kulkee niin hiljaa, että voi oikeasti kadota kahden metrin matkalla. Sitä kun ei kuule, jos se seisoo jonkun puskan takana. Ei auta huutelu, olettaa ilmeisesti että on näkyvillä. Itse kun ei meitä näe.

Pitäkää hyvät ihmiset koirienne kaulassa veromerkkiä tai ainakin puhelinnumeroa. Mikä tahansa, vaikka kuinka totteleva tai rauhallinen tai vanha, koira saattaa saada päähänsä mitä vain. Kesän jälkeen mekin laitoimme numeroni sen kaulapantaan. Nyt se olisi ollut ehdottomasti tarpeen, sillä nykyinen asuinkuntani ei peri koiraveroa, eikä kaulassa roikkuva numerosarja kerro enää mitään.

Puh huh!