Aamulehdessä oli tänään kyselty ihmisiltä, mitä oma isä on heille opettanut. Mitäpä minun nyt 73-vuotias isäni on opettanut?

Ensiksikin sen, että hän eli elämänsä perheelleen. Sen eteen tehtiin hellittämättä töitä. Ja se tuli aina ensimmäisenä.

Toiseksi arvostuksen käden taitoihin. Meillä tehtiin kaikki itse. Isä rakensi ja korjasi: remontoi kaksi omakotitaloa, rakensi mökin, teki puuhaarukat ja -veitset, könninkellonkin ja meille lapsille ensimmäiset huonekalut.

Kolmanneksi rehellisesti olemaan oma itsensä. Ei hienostelua, turhanpäiväisyyttä.

Isä ei ole koskaan ollut halailijatyyppi, mutta oli valmis vuoksemme hakemaan vaikka kuun taivaalta. On edelleenkin.

Halusin olla isän tyttö, mutta meillä päti vanhan kansan työnjako miesten ja naisten välillä. Miesten töihin kuului veljeni ja minä tein sisähommia äidin kanssa. Olisin niin mielelläni ajanut kuorma-autokortin tai naulannut mökkiä rakentaessamme nauloja, jotta olisin saanut viettää samanlaista aikaa hänen kanssaan kuin veljeni.

Tänä päivänä aiemmin sairastamansa aivoinfarktit ovat muuttaneet suhdettamme hieman. Hän on parantui niistä suht´koht normaaliksi, ehkä vain vähän höppänäksi. Mutta niin ihanaksi höppänäksi.